Rakasta vihamiehiäsi

 Rakasta vihamiehiäsi. Kaksi sanaa, jotka on niin helppo lausua mutta niin vaikea toteuttaa. Ja kuitenkin Jeesus vartavasten kehoittaa meitä tekemään näin! Mistä on oikein kyse? Onko tätä edes mahdollista tehdä niin, että teko lähtee aidosti sydämen sopukoista asti?

Kerronpa omakohtaisen kokemuksen. Olen ollut koulukiusattu. Kiusaaminen alkoi jo ensimmäisestä lastentarhavuodestani ja jatkui peruskoulun viimeiseen luokkaan asti. Kiusaaminen jätti niin pahat traumat, etten uskaltanut jatkokouluttaa itseäni siinä pelossa, että kiusaajat olisivat taas samassa koulussa kuin minäkin. Opiskelin itselleni ammatin vasta aikuisiällä. Olin myös todella yksinäinen, sillä minulla ei ollut ystäviä. Ainoastaan ikäisiäni jotka halusivat minulle pahaa. Koko ikäni olen ollut hyvin katkera kiusaajilleni, ja olen aidosti vihannut heitä sieluni syvimmästä sopesta saakka!

Koko ikäni olen kantanut syvää vihaa ja katkeruutta myös äidilleni. Hän oli alkoholisti kuolemaansa saakka, eikä huolehtinut minusta. Onneksi minulla oli rakastavat isovanhemmat, jotka ottivat minut kasvatettavakseen ja olivat minulle tärkein tukipilari koko maailmassa. Olen niin paljosta heille velkaa! Mutta tästä johtuen olen kantanut raskasta vihan taakkaa myös äidilleni. Ajattelin aina, että sinä päivänä kun kuulisin äitini kuolleen, olisin onnellinen ja vapaa kaikesta kaunasta. Vihan kohdetta ei enää olisi, mutta vapauden tunteeni olisi kerrassaan huumaava!

Paitsi ettei ollut. Opiskellessani hoitajan ammattia olin viimeisessä työharjoittelussani Kymenlaakson Keskussairaalassa. Harjoitteluni aikana äitini joutui toiselle osastolle, ja eräänä yönä hänet löydettiin elottomana potilashuoneen lattialta. Oli seurannut raju elvytys, ja äitini saatiin siirrettyä teholle. Häntä pidettiin teholla muutama päivä, mutten käynyt häntä katsomassa vaikka tein työvuoroja samassa rakennuksessa.

Äitini ei koskaan tullut tajuihinsa. Hän oli kärsinyt niin paljon hapenpuutetta, että lääkäri soitti ja ilmoitti elämää ylläpitävien laitteiden kytkemisestä irti ja kysyi, haluaisinko olla paikalla. Hetken mietin  mitä tehdä. En halunnut suoda äidilleni minkäänlaista huomiota, en edes hänen viimeisillä hetkillään. Mutta sitten päätin mennä paikalle, sillä ajattelin tosissani saavuttavani vapauden riemun kaikesta taakastani. Ajattelin jo etukäteen miten meneillään oleva päivä olisi minulle suuren riemun ja ilon päivä, ja askeleeni olisivat kevyet ja minä suorastaan leijuisin ilmassa!

Tuli pian eteen hetki, jolloin sydänmonitorin käyrä näytti vaakaviivaa ja verenpainelukema näytti nollaa. Äitini oli poissa. Minä olin typertynyt. En siksi että äitini oli kuollut, vaan siksi, ettei odottamaani riemua ja vapautta koskaan tullut. Mietin mikä on vikana. Miksen ollut vapaa? Riemun sijasta en tuntenut mitään. Menin kotiin ja odotin iltaan saakka saavani ryöpsähdyksen riemua sisälleni. Sitä ei koskaan tullut. Sitä ei tullut edes silloinkaan kun kävin katsomassa häntä arkussaan ennen kuin hänet siirrettiin sairaalasta pois. En saanut vapautta edes hänen hautajaisistaan. Olin niitä edeltävänä päivänä valmistunut hoitajaksi, mutta vapauden odotukseni oli niin voimakas, etten osannut edes nauttia valmistumisestani. Elämäni siis jatkui eteenpäin vielä vuosia kaiken sen vihan pesiessä sisälläni. Olin yhä edelleen vanki. Tunsin palavaa vihaa aina kun luin koulukiusaamisesta tai kun näin kaupassa onnellisen perheen tai äidin joka osoitti syvää rakkautta lapselleen.

Elämä muuttui täysin vuonna 2015 kun otin Jeesuksen vastaan sydämeeni. Uskoontulo ei kuitenkaan toiminut kuin taikatemppu, eikä viha, katkeruus ja kauna lähtenyt pois sielustani. Päinvastoin. Minua oli satutettu liikaa. Mikään ei auttaisi. Minä olisin Jumalan lapsi joka rakastin Jeesusta mutta vihasin ihmisiä. Ja minä myös halusin vihata heitä. En antaisi ikinä anteeksi niitä kipuja joita olin joutunut kokemaan, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua muuttumaan. Enhän edes osaisi rakastaa ihmisiä joita vihasin.

Mikään mahti maailmassa ei saanut minua muuttumaan, mutta en ollut ottanut huomioon mahtia taivaassa. Vähä vähältä, pitkän ajan kuluessa, huomasin hienoista muutosta itsessäni. En enää ajatellut samoin. En vielä antanut anteeksi, mutta ajatukseni ja puheeni eivät enää olleet niin katkeria. Eräänä päivänä sain työkaverikseni pahimman kiusaajani sisaren, ja jos aikaisemmin olisin katkerana vuodattanut hänelle ulos kaiken sen pahan mitä hänen veljensä oli minulle tehnyt, olinkin asiasta ihan hiljaa. En kokenut tarvetta huutaa vihaani hänen päälleen. Se ei ollut sen arvoista.

Vuosien kuluessa Jumala muutti ajatuksiani ja tunteitani. Vähä vähältä Hän valmisti minua anteeksiantoon ja siihen, ettei minun enää tarvitsisi roikkua katkeruudessani kiinni. Ja vaikken ikimaailmassa olisi uskonut että tulen kokemaan sen hetken, yllätin kuitenkin itseni sanomassa ääneen "Äiti, minä annan sinulle anteeksi." Saman pystyin sanomaan myös ajatellessani kiusaajiani. Ja siinä hetkessä muuttui vihdoin kaikki.

Vapaus jota kaipasin niin kipeästi, tuli vihdoin sisimpääni. Ja riemu! Oloni oli kuin satojen kilojen musertava taakka olisi nostettu päältäni! Tunsin oloni kevyeksi, ja vapaus hyökyi sisään niin että olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle. Tällaiseltako tuntui niistä ihmisistä, jotka eivät koskaan olleet tunteneet syvää, kaikkinielevää kipua? Aivan ihmeellistä!

Nyt olen vapaa. Lopullisesti vapaa tuosta painolastista joka myrkyn tavoin velloin sisälläni. Nyt ymmärrän edes hieman sitä miten Jeesus kykeni antamaan anteeksi satuttajilleen. Olen vapaa, ja onnellinen. Ja rakastan Jumalaani enemmän kuin mitään 💖!

Ystäväni; tämä on mahdollista sinullekin 💖! Vaikka epäilisit, vaikket edes uskoisi niin käyvän, se on silti mahdollista. Ei sinun omalla voimallasi, vaan Hänen. Hän murtaa, sitoo ja parantaa. Hän hellii ja hoitaa. Hän antaa sinulle vapauden, ja vapaus jonka Hän sinulle antaa on todellista vapautta. Sen jälkeen et halua mitään muuta. Paitsi lisää Häntä sinun elämääsi. Ole suuresti siunattu, ystäväni 💖!