Tänään pysähdyin kuuntelemaan, mitä Paavali kirjoittaa Efesolaisille paholaisen vastustamisesta: Ottakaa sen tähden yllenne Jumalan koko taisteluvarustus, niin että voitte pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaiken suoritettuanne pysyä pystyssä (Ef 6:13.) Tämä tekstin kohta hyppäsi silmiin ehkä siksi, että itselläni on ollut kaikkea muuta kuin hyvä päivä tänään. Mieli on ollut apea, ja on ollut vaikeaa muistaa rukoilla tai keskittyä Raamatun lukemiseen. On tehnyt mieli tehdä kaikkea muuta kuin keskittyä aikaan Jumalan seurassa.
Olen kuluttanut aikaani esimerkiksi Instagramin parissa, ja siellä ollessahan aika kuluu huomaamatta. Toinen toistaan hauskempia videoita vyöryy silmien eteen, ja aina löytyy uutta tutkittavaa. Tuntuu siltä, että rukoilla voi myöhemminkin, ja ehdin kyllä viettää aikaa Jumalan kanssa illemmallakin.
Tämä on omassa kristityn tiessäni ehkä se kaikkein vaarallisin ja varottavin asia: tunteet. Kun tuntuu, ettei heti aamulla halua rukoilla siunausta kyseiseen päivään. Kun tuntee ettei muka ehdi kiittää Isää tästä päivästä. Kun tunteeni ilmoittavat minulle, ettei se nyt haittaa jos en yhtenä päivänä vietä hetkeä kertomalla Isälle mitä minulle kuuluu. Kun vaan tuntuu ettei huvita.
Juuri tällaisina hetkinä minun täytyy pakottaa itseni olemaan kuuliainen ja uskollinen Jumalalle. Pysäyttää se turha, mitä olen tekemässä, ja vaatia itseäni avaamaan Raamattu. On niin helppo sanoa itselleni: "Jumala tietää jo muutenkin mitä minulle kuuluu, vietän aikaa Hänen kanssaan sitten myöhemmin." Totuus kuitenkin on, että noina hetkinä valitsen Jumalan olevan se toissijainen asia elämässäni. Vaikka tosiasiassa Hän ansaitsee olla Numero Yksi. Ja minä oikeasti tahdonkin Hänen olevan se Kaikkein Tärkein Asia.
On aina jotenkin raadollista huomata, kuinka paljon pienetkin tunteet voivat vaikuttaa isosti omaan uskoon ja uskonelämään. Kuinka ihan huomaamatta voi liukua kauas pois Jumalan luota. Miten helposti voin olla tottelematta Jumalaa ihan vain siitä syystä että tunnen ettei nyt vaan huvita. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että mitä useampana päivänä jätän Raamatun avaamatta "kun ei huvita", niin sitä pidemmäksi tauko Raamatun lukemisessa venyy. Ja siitä seuraa sitten se, että rukoukset ja kiitollisuuskin harvenevat, ja loppuvat pian kokonaan. Tästä taas seuraa ennen pitkää rukous "Jumala, miksi olet niin kaukana minusta?"
En halua Jumalan olevan kaukana. Haluan että Hän on kiinni minussa ja minun arjessani. Haluan totella Häntä ja oppia lisää Hänestä. Haluan, että Hän opettaa ja myös nuhtelee kun aihetta on. Tahdon että Pyhä Henki pistää sireenit soimaan omassatunnossani heti, kun Hän huomaa minun lipsuvan. Lipsuvan niin kuin tänään tein antamalla tunteideni määrätä uskoni määrän. Niinpä avaan kuuliaisesti Raamatun heti, kun olen viimeisen pisteen näpytellyt tähän kirjoitukseen. Ystäväni, avaa sinäkin Raamattu. Juuri nyt. Jumala tahtoo olla seurassasi, tänäänkin 💖.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti